Olin juuri herännyt. "Onpa kaunis ilma!" totesin katsoessani ikkunasta. Petasin sängyn ja pistin silmälasit päähän.

En ehtinyt syödä aamupalaa, sen verran oli kiire. Suihkussa ehdin kumminkin käväistä, ja vaikka shampoota ei löytynytkään, pesin itseni hyvin puhtaaksi. Sitten pakkasin reppuuni koulukamppeet ja lähdin kulkemaan kohti koulua.

Koulu ei ollut iso eikä oppilaitakaan ollut kuin pisaroita meressä, mutta silti pihalta kuului paljon ääntä. Jonkun pojan itkemistä, kuiskimista, supinaa ja tappelua. Avasin portin ja katselin ympärilleni.

Mielestäni kouluksi tämä oli varsin kaunis rakennus. Kaupunkiseudulla ei kauniista kouluista ollut tietoakaan, mutta täällä oli se pieni ja söpö koulu, jossa olisi paljon kivempi opiskella.

Kaikki kuiskivat jostakin pojasta nimeltä Leo. Luulin jo, että heidän mielestään näytin naurettavalta sinisissä kumisaappaissani, mutta ei sittenkään.

Lieskapipoinen poika tönäisi henkselipukuista poikaa ja sanoi: "Mitä mammanpoika taas täällä tyhmissä henkseleissään!? Häh!?" "En mä voi sille mitää et äiti pakottaa pukeutumaa tällee..." hekselipukuinen poika sanoi peloissaan. Sitten liekkipipoinen poika löi henkselipukuista poikaa.

Poikaparka oli selvästikin hyvin surullinen. "Miks just mua aina kiusataan?" hän nyyhkytti. Menin hänen luokseen ja lohdutin häntä. "Kuules, kaveri. Yleensä tollaset kiusaajat on vain sellasia huonoja oppilaita joilla ei ole kavereita. Mitä enemmän itket, sitä todennäköisemmin sinua kiusataan", sanoi. "Kerrankin joku, joka ei hauku mua!" poika sanoi ja näytti ilahtuneelta.

Pian alkoi tunti. Muilla oppilailla kesti vähän aikaa tehtävien kanssa, mutta minä tein yhden aukeaman minuutissa, älykäs kun olen. Ja anteeksi omahyväisyyteni.

Koulu loppui parin tunnin kuluttua. Olin juuri lähtemässä, mutta sitten poika tuli ja huusi: "Odota! Mul olis asiaa!" "Mitä?" kysyin. "Tota, nii et mikä sun nimi on?" poika kysyi. "Olen Laura. Entä sinä?" minä vastasin. "Mä oon Leo. Sä rohkasit mua tosi paljon. Mutta asiaan. Niin, että kun mä olin tulossa kouluun, mä näin koiran, jolla ei ollu omistajaa. Otin siitä kuvan kamerallani, ja aattelin että sitä pitäs näyttää kaikille, jos joku sattuis olemaan sen omistaja. Nii että tunnetko tän koiran omistajan?" Leo sanoi ja näytti valokuvaa.

"Kääk! Tunnen, todella hyvin. Ajatuksia myöten!" vastasin. "Mitä tarkoitat?" Leo kysyi. "Sitä, että minä omistan tuon koiran!"

"Mrrrrrrh...." "Vauh! Vauh!" ärisivät susi ja Pyry. En tiennyt mitä tehdä. Olin jähmettynyt kauhusta paikalleen. Olin niin peloissani, etten kyennyt edes huutamaan. Pyry ei pelännyt sutta. Sitten kuului ulvaisu. Susi käänsi päätään ja nosti korviaan. Sitten se ulvoi takaisin. "En nyt ehdi leikkiä kanssasi, pentu. Johtaja kutsuu", susi sanoi Pyrylle eläinkielellä. Itse en oikeastaan edes ymmärrä eläinkieltä, mutta olen varma että susi sanoi niin.

Ennen lähtöään susi vilkaisi meitä ovela ja ilkikurinen ilme kasvoillaan. Aivan kuin se olisi sanonut: "Järjestän teille vähän lisää vaikeuksia..."

"Pyry, minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä sisälle. Ja nyt sinä tulet mukaan! En jaksa sitä että koko ajan vain joudut hankaluuksiin!" minä sanoin käskevästi. Pyry näytti nolostuneelta. Tällä kertaa tarkistin, että Pyry varmasti tulisi sisälle. Niin hän tulikin. Suljin oven. Mutta jostain kumman syystä Pyry oli päässyt ulos, ehkä olin unohtanut lukita oven tai jotain.

Pyry haastoi taas riitaa. Se haukkui sudelle, jonka musta susi oli varmaan lähettänyt. Valitettavasti tätä sutta ei johtaja kumminkaan kutsunut pois, joten se ehti helposti raapaista Pyryn kasvoja.

"Uiiks!" Pyry vingahti. Se säikähti itsensä melkein pyörryksiin, vaikka raapaisu ei saanut aikaan  naarmuakaan. Sitä nolotti ja pelotti enemmän kuin koskaan. Pyry luuli, että susi jäisi pihalle ikiajoiksi, joten...

...hän karkasi.

Mitäs sitten tapahtuu? Löytääkö Laura ikinä enää rakasta koiraansa, vai onko Pyryn loru lopussa? No...
Se selviää ensi jaksossa!

"Kuka uskaltaa häiritä mökkini rauhaa?" aavenainen sanoi koko ajan. Minua pelotti. Hampaani olisivat kalisseet kylmyyden ja pelon takia, ellei aave olisi loihtinut minua olemaan liikkumatta. Sitten kuulin suden ulvontaa. Mutta...? Olikohan se sittenkään suden ulvontaa? Ääni kuulosti tutulta... Ja mikä omituisinta, se tuli alhaalta, mutta se ei voinut olla mahdollista, sillä olin alakerassa itse eikä talossa ollut kellaria. "Vouuuuuh!" Ääni kuului niin kovaa, että tärykalvoni olivat puhjeta.

"Apua... Apua..."

"Ap... Mitäh?"

"Mikä helpotus, se olikin vain painajaista", minä sanoin unisena ja huokaisin. Silloin Pyry ravasi täyttä vauhtia alakerrasta luokseni. Pyry taisi olla uneni suden ääni... Ulvonta taisi johtua siitä, ettei hän saanut nukkua isän sängyssä. Sitten nousin sängystä, laitoin silmälasit silmille ja puin vaatteet päälleni.

Pyry hyppeli edestakaisin. Se taisi haluta ulos leikkimään.

Päätimme heitellä keppiä. Keppi lensi kauas, mutta Pyry aikoi silti hakea sen.
Sori tuolla näkyy maastopeitesivellin, olen pahoillani!

Näin juuri ja juuri kuinka Pyry nuuski maata ja löysi kepin. Yht´äkkiä se sanoi "Uiiiks!" ja katosi.

"Pyyyryyy! Mitä sinulle kävi?" huutelin. Sitten lähdin juoksemaan sen kepin luo, jota Pyry ei ehtinyt ottaa ennen kuin katosi. Sori taas toi hemputin maastosivellin...

Kun pääsin paikalle, olin vähällä liukastua. Näin Pyryn alhaalla. Se hengitti aluksi hermostuneen oloisena, mutta helpottui nähdessään minut.

Ajattelin aluksi lähteä kiipeämään alas, mutta tajusin, että ruoho oli vaarallisen liukasta. Pyrykin oli tainnut liukua alas niin kovaa, että oli kolauttanut tassunsa koivuun. (siinä nimittäin näkyi pieni kuhmu.) Sitten Pyry ponnahti ylös ja lähti kiipeämään minun luokseni. Ja se pääsi kuin pääsikin ylös, vaikka matka olikin yhtä liukastelua. Sitten menin sisälle. Jätin Pyryn ulos, koska se ei yleensä ole karkaillut ja on se sen verran viisas ettei toista kertaa liukastu, sitäpaitsi se ei halunnut tulla sisään. Ja taas nuo maastosiveltimet...

Katselin yläkerran ikkunasta maisemia. Oli ilta. Aurinko vielä paistoi hiukan, mutta oli silti rauhallisen hämärää. Näin kun näin kauniin järven jonka pinnalla lipui joutsenia, alkoi tehdä mieli uimaan. Halusin isän ja Pyryn katsomaan kanssani tätä postikorttimaisemaa. "Todella kaunista", isä totesi, ja sukelsi takaisin kemiallisten kaavojensa pariin. Menin hakemaan Pyryä ulkoa, sillä yläkerran ikkunasta näkisi maiseman paremmin kuin minimetsä-pihastamme.

Juuri kun olin avaamassa ovea kuulin äkäisen koiran haukuntaa ja murinaa. Tai pikemminkin kahden äkäisen koiran haukuntaa murinaa. Avasin oven, ja kun näin, mitä ulkona tapahtui, jähmetyin pelosta.

"Vauh! Vauh!" Pyry haukkui."Grr..." murisi koira, jolla oli kiiluvat silmät. Vai oliko se sittenkään koira? Ei, ei ainakaan mikään tavallinen koira. Se oli varmasti susi.

"Pyry! Senkin tyhmänrohkea, itsevarma koira! Et pärjää sudelle! Se tappaa sinut, jos uhkailet sille!" huusin Pyrylle täyttä kurkkua.

Jaahah? Onkohan Pyry mennyttä, vai voittaako hän suden? No, nyt on tullut jo riittävästi tekstiannosta tälle päivälle, joten: Se nähdään ensi jaksossa!

Pian muuttoauto haki meidät ja kuljetti uudelle talolle. Pyry innostui uusista leikkipaikoista niin paljon, että hyppeli sinne tänne. Talon ympärillä oli paljon puita, mutta ei se sentään mikään metsä ollut.

Minä juoksin Pyryn kanssa ylös mäkeä. "Nyt nautitaan maaseudun kauneudesta ja rauhasta", isä sanoi.

Juostuamme jonkin aikaa pääsimme mäen päälle. Huomasimme kauniin, vanhanaikaisen talon, jonka ikkunoissa oli kukkia.

"Onpa hieno talo!" isä totesi. "Ainakin hienonpi kuin entinen talomme", sanoin. Sitten alkoi sataa.

Sade ei ollut rankka, mutta päätimme silti mennä sisälle. Sisältä talo oli aivan yhtä kaunis kuin ulkoakin.

Isä kertoi minulle kaikista keksinnöistään. Isä oli keksinyt enimmäkseen melko turhia kesintöjä, mutta kyllä hän keksi joskus jotain hyödyllistäkin. Kuuntelin innokkaana, sillä olivatpa isän härvelit turhia tai tarpeellisia, ne olivat mielenkiintoisia.

"Kuules, Lauraseni... Mitä jos tutkittaisiin hieman yläkertaa? Pitäisi vain ensin löytää portaat", isä ehdotti.
"Isä, portaat ovat ihan takanasi, ei niitä tarvitse etsiä", minä hihitin. Minä juoksin Pyry perässä yläkertaan ja isä seurasi perässä.

Talo taisi olla hieman vanha, koska portaat narisivat. Minua hieman pelotti, mutta koska Pyry ja isä olivat takanani, en pelännyt niin paljon.

Yläkertakin oli hieno. Sen jälkeen hain kaikki kamani ja kuskasin ne yläkertaan. Valmiiksi yläkerrassa oli telkkari, kirjahylly ja kaksi sänkyä. Päätin Pyryn kanssa testata, toimisiko televisio lainkaan.

Telkku toimi hyvin ja siinä oli väritkin, joten ei se mitään antiikkia ollut. Katsoimme ohjelmaa, jossa jättiläisrobotti meinasi tuhota koko kaupungin. Kun lopputekstit olivat menneet, puin yöpuvun päälleni ja menin nukkumaan.

Kun Pyry ja isä olivat nukahtaneet, huomasin, että olin unohtanut pestä hampaat. Päätin pestä ne nyt, sillä en halunnut reikiä hampaisiini.

Portaat narisivat kovemmin ja pelottavammin kuin päivällä. Hampaani kalisivat kuin viimeistä päivää. Kun kuulin suden ulvovan, melkein pyörryin pelosta.

Päätin ennen hampaiden pesua hieman katsella itseäni peilistä, jos vaikka uusi kampaus huomenna olisi paikallaan. Juuri kun olin ottamassa hammasharjaa esiin, huomasin...

...että peiliin ilmestyi jonkun toisen kuvajainen. Sillä oli aavemaisen kalpea iho ja hiukset olivat siniset. Vaatteet olivat veressä ja kasvot surulliset.

Pian tämä sama nainen hyppäsi peilistä. Minä juoksin piiloon pöydän alle, ja aavenainen tuli kylppäristä. Aina kun se tuli lähelle pöytää, minulle tuli kylmä.

Yritin ryömiä paremmin piiloon, mutta aave ehti huomata minut. Se kiskoi minut pöydän alta ja puhalsi kylmän tuulen minuun päin niin että jähmetyin kokonaan.

"Kuka uskaltaa häiritä mökkini rauhaa?" nainen sanoi. Hänen äänensä kaikui talossa pelottavasti, ja kun yritin huutaa apua, ääneni muuttui käheäksi...

Siinä olikin tämä osa. Liian lyhyt, tiedän kyllä, mutta kommenttia, kiitos!

Silloin oli ihan tavallinen, tylsä koulupäivä. Minulla ei ollut hauskaa, mutta muilla oli. Kalle selitti innoissaan muille aamulla näkemästään linnusta. Monien mielestä olen tylsä hikipinko vain siksi, että minulla on silmälasit ja isäni on keksijä, eikä kukaan tahtonut istua vieressäni sen takia. Mutta minä en välittänyt siitä, sillä olihan niitä suurimpiakin murheita olemassa. Nimittäin tylsyys.

Jenni-Elina oli aina ilkkunut minulle siitä, että istun Erkin vieressä. "Tietysti sä sitten teet isonpana SITÄ sen kanssa!" hän sanoi, mutta hän ei ollut hyvä ärsyttämään minua. Jenni-Elina luuli olevansa kovis, vaikka oikeasti hän pelkäsi perhosiakin.

Koulupäivä oli ohi. Kaikki oppilaat menivät ulos. "Kunpa minun elämäni ei olisi näin kuolettavan tylsää! Kaipaan seikkailua! Muut oppilaat törmäävät tämän tästä nuorisorikollisiin ja juoppoihin koulumatkallaan, ainakin he sanovat niin! Kunpa olisi olemassa hyvä haltija joka kuulisi toiveeni!" sanoin. Mutta hyvä haltija taisi olla ainakin silloin olemassa, koska toiveeni toteutui.

Luulin, että elämäni jäisi ikuisesti tylsäksi, mutta koulumatkalla törmäsin koko kaupungin ilkikurisimpaan tyyppiin. Hänen nimensä oli Siru.

Siru kiusasi pienenpiään minkä kerkesi. "Kato, ipana! Tuolla on lohikäärme!" hän huusi. "Minä en usko tuohon, mutta voinhan minä sinun mieliksesi katsoa." sanoin, ja sitten...

...hän paiskasi vesi-ilmapallon päälleni. Sisällä oli kauhean kuumaa vettä. "Aiiih! Mitä rikkihappoa sinä oikein paiskasit päälleni?" minä huusin. "Vettä se vaan on, liioittelija!" hän vastasi. Sitten poimin silmälasini maasta ja juoksin pakoon. Jouduin piiloutumaan roskapönttöön siksi aikaa, kunnes Siru väsyisi etsimiseen.

Siinä vaiheessa kun olin kotona, tajusin, että elämässäni ei ole ollut koskaan mitään yhtä jännittävää. Tunsin itseni onnellisemmaksi.

Onneksi minulla oli niitä, jotka välittivät minusta. Pyry alkoi aina hypellä innoissaan kun minä tulin koulusta. Sitten päätin mennä sisälle tervehtimään isää, joka oli keksijä. Hieman höperö kylläkin, mutta ihan mukava. Äitini on sairaalassa, koska hän odottaa vauvaa.

"Hei, Laura! Voisitko ruokkia Nautakasvin? Minulla ei juuri nyt ole aikaa, täytyy korjata keksintöjä ja yhdistellä kemikaaleja", isä sanoi. Suostuin, sillä pidin Nautakasvistamme.

Te tietysti sanotte, että elämäni ei olekaan niin tylsää? Aivan, onhan minulla eriskummallinen kasvi ruokittavana, mutta tylsyys johtuu siitä, että koskaan ei tapahdu mitään uutta.

"Isä, voisitko auttaa minua äidinkielenläksyissä?" minä kysyin. "Jos yhdistän suolahapon ja typpihapon, saan kuningasvettä..." isä mutisi. "Isä! Kuuletko sinä minua lainkaan?" sanoin. "Hmm, mitäköhän tapahtuu jos yhdistän sinihapon..." isä sanoi. Silloin talo räjähti ja syttyi tuleen.

"Ehkä minun ei olisi pitänyt sittenkään yhdistää sinihappoa, nitroglyseriiniä ja kuningasvettä..." isä sanoi. Onneksi Nautakasvikin saatiin ajoissa ulos. Pyry oli aivan hermostunut. "Tjaah, täytynee ostaa uusi talo", isä totesi. Hän näppäili kännykkäänsä jonkun numeron, ja puhui sitten hetken siinä. "Niin, että ostaisin uuden talon. Mitä!? Eikö uusia taloja ole vapaana?" pälätti isä ja katkaisi puhelun. "Kuules Laura, meidän täytyy muuttaa maaseudulle", hän sanoi. "Jihuu! Olen aina halunnut asua maalla! Siellä on paljon kauniinpaa kuin tylsällä kaupunkiseudulla!" riemuitsin, ja Pyry riemuitsi myös, koska hän oli aina silloin iloinen kun minä olin iloinen.

Tiedän että tämä osa oli aika lyhyt... Mutta kommentoikaa!